Kirjastopäivät on taas pidetty. Kerrasta toiseen ne toistavat samat rakenteelliset ongelmat. Niillä on liian paljon ohjelmaa ja liian vähän sisältöjen prosessointia. Näkemystäni voi tietysti arvostella sillä perusteella, ettei ole tarkoitus kaikkien osallistua kaikkeen ja toisaalta prosessointia voidaan jatkaa seuraavat pari vuotta.
Näin ei homma kuitenkaan toimi. Kyllä tärkeiden asiakokonaisuuksien jälkeen pitäisi olla aikaa keskustella niistä joko suuressa salissa tai pienemmissä ryhmissä. Muutoin ajatukset katoavat informaatiovyöryyn, ja harva kaiketi jälkeenpäin kirjastopäivien nettiaineiston avulla palaa teemoihin ja alkaa niitä kehittelemään jossakin verkostossa.
Kirjastopäivillä alan pieni eliitti keskustelee itsensä kanssa. Juuri koskaan kukaan tavallinen kirjastolainen ei pääse ääneen, ei ainakaan laajempia visioita luomaan tai problematisoimaan. Päiville on monesta kirjastosta vaikeaa saada henkilökuntaa mukaan, koska ne koetaan etäisiksi oman työn näkökulmasta. Tämä on hämmentävää. Kirjastopäivät olisivat myös kirjastopoliittisen ja ideologisen kiistelyn foorumi, mutta eipä ole kiistelijöitä eikä varsinkaan aikaa kiistellä. Aikaahan on korkeintaan yhteen kysymykseen, koska aina ollaan aikataulusta myöhässä.
Samaa juoksustrategiaa noudattaa myös Suomen kirjastoseuran vuosikokous, joka pyritään nujimaan vauhdilla läpi. Se sijoitetaan äärimmäisen hankalaan aikaan, ensimmäisen päivän varhaisiltaan, eli siihen pisteeseen, jolloin edellisen yön matkustaneet osallistujat jo varmasti olisivat valmistautumassa iltavastaanottoon. Kokouksessa joka tapauksessa olisi tilaisuus laajentaa päättäjäkuntaa valitsemalla seuran hallitukseen muitakin kuin kirjastoeliittiin kuuluvia eli muitakin kuin johtavissa virka-asemissa olevia, muitakin kuin suurten kaupunkien väkeä ja jopa miehiä. Tänäkin vuonna nimenomaan miehet ja ainoa kirjastovirkailijaehdokas eivät päässeet hallitukseen.
Viisautta saattaisi olla maakuntakirjastojen ulkopuolellakin ja Tampereen pohjoispuolellakin.
Kongo Müller
Uusi luonnos "Yleisten kirjastojen strategia vuosille 2009–2015" sisältää arveluttavia linjauksia. "Uudenlainen tilankäyttöajattelu" tarkoittanee suomeksi kirjastotilan ja -aineiston minimoimista. Tämä on hyvin sisäistettyä uusliberalistista ideologiaa, jonka mukaan kaikki julkinen tila on lähinnä turha kustannus, poikkeuksena vain kilpailuideologiaa tukevat laitokset, esim. urheiluhallit. Kirjastostrategiassa tämä näkyy pyrkimyksenä luoda kirjastolle pieni "laatukokoelma". Tällainen laatukokoelma on yhtä tyhjä termi kuin laatuaika: kirjastoaineiston laadulle ei ole mitään selkeitä mittareita ja kulttuuri on niin eriytynyt, ettei yhteisiä arvottamiskriteereitä ole. Tosiasiassa kokoelmien supistaminen johtaa marginaalisen aineiston häviämiseen, henkisen potentiaalin näivettymiseen ja ideologiseen yksipuolistumiseen. Tuntien kirjaston suoritetavoitteet laatukokoelma olisi angloamerikkalaisen viihdekirjallisuuden kooste täydennettynä muutamalla julkkistaustaisella keitto- ja sisustuskirjalla ja juppimuistelmalla.
Kirjastourani aikana en ole koskaan törmännyt tilanteeseen, että jotain aineistoa olisi liikaa, mutta joka päivä törmään siihen, että jotain aineistoa ei ole olleenkaan tai ei riittävästi. Aineistoa voi tietysti olla liian paljon käytettävään tilaan nähden, aineisto on usein puutteellisesti järjestettyä ja varsinkin vanhemman aineiston indeksointi on surkeaa. Jos tila ei riitä, otetaan käyttöön lisää tilaa! Useat kirjastot sijaitsevat koulukeskuksissa, joista oppilasjoukon vähetessä kyllä tilaa löytyy helposti ja halvalla. Kirjasto tarjoaa ensisijaisesti aineistoa, ei ilmaa, vaikka kirjasto voi olla ja onkin myös tapaamisfoorumi. Toki kirjastojen kokoelmayhteistyötä on lisättävä, mutta kaukolainaksi saatava aineisto ei koskaan korvaa läsnäolevaa varsinkaan, jos lainaukseen kirjastokimpan sisälläkin kuuluu varaus- ja/tai kuljetusmaksu. Kokoelmien heikentäminen tekisi siis lainaamisesta maksullista.
Kirjastoaineiston voimakasta karsimista perustellaan sen vanhentuneisuudella. Vanheneminen on kuitenkin myös ideologinen ja kaupallinen termi. Sillä tiedon tasolla millä yleinen kirjasto toimii suhteellisen pieni osa aineistosta vanhenee esim. 10 vuodessa. Jonkin tutkimusalan uusin kirjallisuus voi lähtee toisenlaisesta paradigmasta kuin vanhempi, mutta nimenomaan kirjaston kannalta on tärkeää, että esim. 1980-luvun ja 2000-luvun puutarhanhoito tai kasvatustiede keskustelee oman traditionsa kanssa. Aineiston poistaminen ei saa olla tämän keskusteluyhteyden estämistä.
Kongo Müller
Kirjastot ovat perinteisesti korostaneet puolueettomuuttaan. Silti Suomenkin kirjastojen toiminta on ollut valtaa opportunistisesti myötäilevää. 1930-luvulla kavahdettiin vasemmistokirjallisuutta, sotien jälkeen kannettiin piiloon oikeistokirjallisuutta ja sama oli henki myös 1970-luvun suomettumisvuosina.
Kirjaston perusideologia on antikapitalistinen. Aineistoa tarjotaan kaikille ilmaiseksi yllinkyllin ja tavaraa kierrätetään. Kuitenkin liiketaloudelliset tuottavuusmittarit ajavat kirjastoja kohti kaupallisempaa kokoelmapolitiikkaa. Se, mikä on vaativaa, syvällistä ja koskettavaa, ei koskaan mene hyvin lainaan. Angloamerikkalaisella viihdehömpällä saadaan kepeämmin lainoja, ja se autuaallisesti turruttaa lukijansa kestämään seuraavan päivän vapaan markkinatalouden ihanassa kilpailussa.
Katala pyrkimys kirjastojen merkityksen alasajoon ja historian unohtamiseen sisältyy myös uusliberaaliin pyrkimykseen julkisen tilan minimoimiseksi. Koulut, päiväkodit, sairaalat ja kirjastot ovat tehotonta rakennusmassaa, joista aiheutuu kuluja. Sen sijaan kilpailulliset laitokset, olkoon ne vaikkapa kauppakeskuksia tai urheiluhalleja, ovat hyödyllisiä ja kilpailua lisätessään jopa kustannuksia säästäviä. Kun informaation määrä kasvaa eksponentiaalisesti, luulisi kirjastojen kokoelmien ja muiden tietovarantojen kasvukäyrien olevan jyrkkiä. Kuitenkin kirjastojen ihanteeksi on asetettu Nick Mooren kriteerit, joiden mukaan aineiston hankintojen ja poistojen pitäisi olla yhtä suuret. Tässä ajattelussa ei ole mitään järkeä. Tosiasiassa yhä suurempi informaatiomassa, joka eri aikakausina on syntynyt erilaisista paradigmoista käsin, keskustelee keskenään (tai sen ainakin pitäisi kirjastojenkin avittamana keskustella). Aineiston vanheneminen on paljolti myös ideologinen ja kaupallinen käsite. Liike-elämän kannalta pari vuotta sitten ilmestynyt koirakirja tai keittokirja on vanhentunut, koska kaupaksi täytyy saada uutta. Varsinaista vanhenemista, jonka perusta on siis epätodeksi tai epärelevanteiksi osoittanuneet väitteet, tapahtuu kirjastoaineistossa huomattavasti vähemmän kuin yritetään kaupallisesti uskotella. Aineiston merkityssisältö myös muuttuu ajan myötä: jos käteemme sattuisi kirja 1920-luvun autoliikenteen säännöistä, emme tuskin soveltaisi sitä hypätessämme autoa ajamaan. Kuitenkin kirja olisi monelta kannalta mielenkiintoinen. Esimerkiksi Esko Seppäsen kirja "Sosialistinen talousjärjestys" (1981) olisi kai pitänyt jo poistaa. Onhan sosialismi kuollut ja kuopattu?? Vai olisiko kirjalla kapitalismin uudessa kriisivaiheessa jotakin sanottavaa? Mooren ajattelussa näkee thatcherilaisen politiikan vaikutuksen. Kuitenkin se vanhempikin informaatio, joka ei koskaan ole päässyt hegemonia-asemaan, saattaa olla tulevan kehityksen ja ajattelun siemen.
Ehkä kirjastojen pitäisi politisoitua. Edes vähän. Eikä vain piilopolitisoitua.
Kongo Müller
Pitkään, ehkä jo Helle Kannilan päivistä saakka, yleisten kirjastojen toimintanormeja on ollut ajatus, että aineiston poistojen täytyy olla hankinnan suuruinen. Mikähän lienee tämän järjettömän ajatuksen teoreettinen tausta? Uusiutuvan luonnontieteen tieteellistä aineistoa yliopistokirjastossa tarkastellessa tuo mitoitus saattaa olla viisas, mutta ei muualla.
Mihin lukumääräiseen mittaan kirjaston kokoelma pitäisi asettaa? 1800-luvun perustamisajankohdan, esim. vuoden 1950 vai peräti vuoden 2000? Todellisuudessa informaation määrä kasvaa eksponentiaalisesti jatkuvasti ja käyttäjien tarpeet ja kulttuuri tulevat yhä moninaisemmiksi. Kirjastot ovat puolustaneet olemassaoloaan kokoelman syvyydellä ja monikerroksellisuudella, ja kirjastotoiminnasta syntyvä taloudellinen hyöty (1 euro kasvaa 4-6-kertaiseksi) perustuu nimenomaan marginaalisen aineiston hyödyntämiseen.
Tuo poistonormi siis edellyttää, että jos hankimme X kirjaa vuodessa samalla jotkut toiset X kirjaa tulee tarpeettomaksi. Tietysti jos kirjasta tulee 3. uud. p., kirjan 2. uud. p. voitaneenkin poistaa. Mutta jos Ilkka Niiniluoto kirjoittaa kirjan tietoteoriasta, se tuskin tekee esim. Platonin Teosten 1 osaa poistokuntoiseksi. Ei kai aloittavan runoilijan esikoisteos edellytä jonkin 1970-luvun runokokoelman poistamista. Tietysti jokin aineisto (esim. oikeustiede ja tietotekniikka) vanhenee nopeasti, mutta suuri osa yleisen kirjaston aineistosta on varsin ajatonta. On väärä, puhtaasti kaupallisia tarpeita palveleva lähestymistapa pitää vain uutta, vuoden 2008 kaunokirjallisuutta tärkeänä. Se on ainoastaan osa laajaa kulttuurijatkumoa ja kirjaston hyllyssä uuden kirjan vieressä saa olla 1950-luvun ja 1980-luvun kirja.
Poistohysteriaa usein perustellaan kysynnän vähäisyydellä ja tilan puutteella. Kysyntä ei ole mikään erillinen vaan selkeän yhteiskunnallinen ilmiö. Tieto kirjasta tulee lainaajalle jostain muualta, lehdistä, televisiosta, ystävältä, kirjaston aineistoluettelosta tai vaikkapa omista lapsuusmuistoista. Kirjasto suhtautuu aivan liian passiivisesti kysynnän manipuloimiseen ja jättää tämänkin kulttuuritehtävän markkinoiden vastuulle. Ja markkinathan eivät voi sietää ajatusta, että vanha kirja olisi vähintään yhtä hyvä kuin uusi.
Usein ajatellaan, että varastotila loppuu. Yleisten kirjastojen tilaongelmat ovat yleensä täyttä bluffia. Kirjastojen kirjavarastot ovat pieniä huoneita, joiden neliömäärä esim. kunnan omistamista huoneistoneliöistä ei ole kuin promillen murto-osia. Jos on varaa rakentaa mahtavia urheiluhalleja ja liikekeskuksia, löytyy minitila kirjaston varastollekin.
Kongo Müller
Kirjastotkin pyrkivät olemaan joulun aikaan mahdollisimman vähän auki. Ajatellaan, ettei asiakkailla ole aikaa vierailla kirjastossa, kun on muuta hössötystä. Henkilökuntakin haluaa pitkän joululoman. Kuitenkin kirjasto olisi paikka, josta kaupallista markkinahumua karttava löytää neutraalimman ympäristön, vaikka joulukoristeet jotenkin ovat kaiketi läsnä kirjastossakin.
Yksinäisille joulun odotus on rankkaa, ja orpous tunkeutuu vahvasti kokemuksiin.Aukioleva kirjasto voisi yksinäiselle olla jonkinlainen yhteisöllisyyden foorumi, joka tarjoaa myös riittävän etäännytyksen kaikesta jouluideologiasta.
Kongo Müller