Pitkään, ehkä jo Helle Kannilan päivistä saakka, yleisten kirjastojen toimintanormeja on ollut ajatus, että aineiston poistojen täytyy olla hankinnan suuruinen. Mikähän lienee tämän järjettömän ajatuksen teoreettinen tausta? Uusiutuvan luonnontieteen tieteellistä aineistoa yliopistokirjastossa tarkastellessa tuo mitoitus saattaa olla viisas, mutta ei muualla.

Mihin lukumääräiseen mittaan kirjaston kokoelma pitäisi asettaa? 1800-luvun perustamisajankohdan, esim. vuoden 1950 vai peräti vuoden 2000? Todellisuudessa informaation määrä kasvaa eksponentiaalisesti jatkuvasti ja käyttäjien tarpeet ja kulttuuri tulevat yhä moninaisemmiksi. Kirjastot ovat puolustaneet olemassaoloaan kokoelman syvyydellä ja monikerroksellisuudella, ja kirjastotoiminnasta syntyvä taloudellinen hyöty (1 euro kasvaa 4-6-kertaiseksi) perustuu nimenomaan marginaalisen aineiston hyödyntämiseen.

Tuo poistonormi siis edellyttää, että jos hankimme X kirjaa vuodessa samalla jotkut toiset X kirjaa tulee tarpeettomaksi. Tietysti jos kirjasta tulee 3. uud. p., kirjan 2. uud. p. voitaneenkin poistaa. Mutta jos Ilkka Niiniluoto kirjoittaa kirjan tietoteoriasta, se tuskin tekee esim. Platonin Teosten 1 osaa poistokuntoiseksi. Ei kai aloittavan runoilijan esikoisteos edellytä jonkin 1970-luvun runokokoelman poistamista. Tietysti jokin aineisto (esim. oikeustiede ja tietotekniikka) vanhenee nopeasti, mutta suuri osa yleisen kirjaston aineistosta on varsin ajatonta. On väärä, puhtaasti kaupallisia tarpeita palveleva lähestymistapa pitää vain uutta, vuoden 2008 kaunokirjallisuutta tärkeänä. Se on ainoastaan osa laajaa kulttuurijatkumoa ja kirjaston hyllyssä uuden kirjan vieressä saa olla 1950-luvun ja 1980-luvun kirja.

Poistohysteriaa usein perustellaan kysynnän vähäisyydellä ja tilan puutteella.  Kysyntä ei ole mikään erillinen vaan selkeän yhteiskunnallinen ilmiö. Tieto kirjasta tulee lainaajalle jostain muualta, lehdistä, televisiosta, ystävältä, kirjaston aineistoluettelosta tai vaikkapa omista lapsuusmuistoista. Kirjasto suhtautuu aivan liian passiivisesti kysynnän manipuloimiseen ja jättää tämänkin kulttuuritehtävän markkinoiden vastuulle. Ja markkinathan eivät voi sietää ajatusta, että vanha kirja olisi vähintään yhtä hyvä kuin uusi.

Usein ajatellaan, että varastotila loppuu. Yleisten kirjastojen tilaongelmat ovat yleensä täyttä bluffia. Kirjastojen kirjavarastot ovat pieniä huoneita, joiden neliömäärä esim. kunnan omistamista huoneistoneliöistä ei ole kuin promillen murto-osia. Jos on varaa rakentaa mahtavia urheiluhalleja ja liikekeskuksia, löytyy minitila kirjaston varastollekin.   

                                                                         Kongo Müller