Kirjastopäivät on taas pidetty. Kerrasta toiseen ne toistavat samat rakenteelliset ongelmat. Niillä on liian paljon ohjelmaa ja liian vähän sisältöjen prosessointia. Näkemystäni voi tietysti arvostella sillä perusteella, ettei ole tarkoitus kaikkien osallistua kaikkeen ja toisaalta prosessointia voidaan jatkaa seuraavat pari vuotta.

Näin ei homma kuitenkaan toimi. Kyllä tärkeiden asiakokonaisuuksien jälkeen pitäisi olla aikaa keskustella niistä joko suuressa salissa tai pienemmissä ryhmissä. Muutoin ajatukset katoavat informaatiovyöryyn, ja harva kaiketi jälkeenpäin kirjastopäivien nettiaineiston avulla palaa teemoihin ja alkaa niitä kehittelemään jossakin verkostossa.

Kirjastopäivillä alan pieni eliitti keskustelee itsensä kanssa. Juuri koskaan kukaan tavallinen kirjastolainen ei pääse ääneen, ei ainakaan laajempia visioita luomaan tai problematisoimaan. Päiville on monesta kirjastosta vaikeaa saada henkilökuntaa mukaan, koska ne koetaan etäisiksi oman työn näkökulmasta. Tämä on hämmentävää. Kirjastopäivät olisivat myös kirjastopoliittisen ja ideologisen kiistelyn foorumi, mutta eipä ole kiistelijöitä eikä varsinkaan aikaa kiistellä. Aikaahan on korkeintaan yhteen kysymykseen, koska aina ollaan aikataulusta myöhässä.

Samaa juoksustrategiaa noudattaa myös Suomen kirjastoseuran vuosikokous, joka pyritään nujimaan vauhdilla läpi. Se sijoitetaan äärimmäisen hankalaan aikaan, ensimmäisen päivän varhaisiltaan, eli siihen pisteeseen, jolloin edellisen yön matkustaneet osallistujat jo varmasti olisivat valmistautumassa iltavastaanottoon. Kokouksessa joka tapauksessa olisi tilaisuus laajentaa päättäjäkuntaa valitsemalla seuran hallitukseen muitakin kuin kirjastoeliittiin kuuluvia eli muitakin kuin johtavissa virka-asemissa olevia, muitakin kuin suurten kaupunkien väkeä ja jopa miehiä. Tänäkin vuonna nimenomaan miehet ja ainoa kirjastovirkailijaehdokas eivät päässeet hallitukseen.

Viisautta saattaisi olla maakuntakirjastojen ulkopuolellakin ja Tampereen pohjoispuolellakin.

Kongo Müller