Kirjastot ovat perinteisesti korostaneet puolueettomuuttaan. Silti Suomenkin kirjastojen toiminta on ollut valtaa opportunistisesti myötäilevää. 1930-luvulla kavahdettiin vasemmistokirjallisuutta, sotien jälkeen kannettiin piiloon oikeistokirjallisuutta ja sama oli henki myös 1970-luvun suomettumisvuosina.

Kirjaston perusideologia on antikapitalistinen. Aineistoa tarjotaan kaikille ilmaiseksi yllinkyllin ja tavaraa kierrätetään. Kuitenkin liiketaloudelliset tuottavuusmittarit ajavat kirjastoja kohti kaupallisempaa kokoelmapolitiikkaa. Se, mikä on vaativaa, syvällistä ja koskettavaa, ei koskaan mene hyvin lainaan. Angloamerikkalaisella viihdehömpällä saadaan kepeämmin lainoja, ja se autuaallisesti turruttaa lukijansa kestämään seuraavan päivän vapaan markkinatalouden ihanassa kilpailussa.

Katala pyrkimys kirjastojen merkityksen alasajoon ja historian unohtamiseen sisältyy myös uusliberaaliin pyrkimykseen julkisen tilan minimoimiseksi. Koulut, päiväkodit, sairaalat ja kirjastot ovat tehotonta rakennusmassaa, joista aiheutuu kuluja. Sen sijaan kilpailulliset laitokset, olkoon ne vaikkapa kauppakeskuksia tai urheiluhalleja, ovat hyödyllisiä ja kilpailua lisätessään jopa kustannuksia säästäviä. Kun informaation määrä kasvaa eksponentiaalisesti, luulisi kirjastojen kokoelmien ja muiden tietovarantojen kasvukäyrien olevan jyrkkiä. Kuitenkin kirjastojen ihanteeksi on asetettu Nick Mooren kriteerit, joiden mukaan aineiston hankintojen ja poistojen pitäisi olla yhtä suuret. Tässä ajattelussa ei ole mitään järkeä. Tosiasiassa yhä suurempi informaatiomassa, joka eri aikakausina on syntynyt erilaisista paradigmoista käsin, keskustelee keskenään (tai sen ainakin pitäisi kirjastojenkin avittamana keskustella). Aineiston vanheneminen on paljolti myös ideologinen ja kaupallinen käsite. Liike-elämän kannalta pari vuotta sitten ilmestynyt koirakirja tai keittokirja on vanhentunut, koska kaupaksi täytyy saada uutta. Varsinaista vanhenemista, jonka perusta on siis epätodeksi tai epärelevanteiksi osoittanuneet väitteet, tapahtuu kirjastoaineistossa huomattavasti vähemmän kuin yritetään kaupallisesti uskotella. Aineiston merkityssisältö myös muuttuu ajan myötä: jos käteemme sattuisi kirja 1920-luvun autoliikenteen säännöistä, emme tuskin soveltaisi sitä hypätessämme autoa ajamaan. Kuitenkin kirja olisi monelta kannalta mielenkiintoinen. Esimerkiksi Esko Seppäsen kirja "Sosialistinen talousjärjestys" (1981) olisi kai pitänyt jo poistaa. Onhan sosialismi kuollut ja kuopattu?? Vai olisiko kirjalla kapitalismin uudessa kriisivaiheessa jotakin sanottavaa? Mooren ajattelussa näkee thatcherilaisen politiikan vaikutuksen. Kuitenkin se vanhempikin informaatio, joka ei koskaan ole päässyt hegemonia-asemaan, saattaa olla tulevan kehityksen ja ajattelun siemen.

Ehkä kirjastojen pitäisi politisoitua. Edes vähän. Eikä vain piilopolitisoitua.

                                                   Kongo Müller